Kouluissa ja kuntoutusyksiköissä on nykypäivänä käytettävissä useita tukikeinoja, joilla erilaisten vaikeuksien ja rajoitteiden kanssa elävien taivalta voidaan hieman tasoittaa. Riippuu tietysti täysin ympäristöstä minkälaiset tuen muodot ovat tarpeellisia ja järkeviä, mutta esimerkiksi jos keskittyminen on hankalaa, voi kokeet saada tehdä erillisessä tilassa, tai luokassa ympärille voidaan laittaa ärsykkeitä vähentävät sermit. Tukikeinot oppimisessa voivat auttaa ihmistä suoriutumaan opinnoista todellisten kykyjensä mukaisesti, kun muuten ylivoimaisiksi nousevat häiriötekijät eivät ole esteenä.
Olin hiljattain puhumassa neuropsykiatrisiksi valmentajiksi opiskeleville, ja heidän kanssaan virisi hyvä keskustelu siitä, voiko tällaisilla tukikeinolla olla myös kääntöpuoli: voiko käydä niin, että ihminen tottuu ”kainalosauvoihin” niin, että jää niistä riippuvaiseksi, eikä enää lainkaan kykene normaaliin opiskeluun? Pitäisikö ennemmin yrittää siedättää ihmisiä niin, että he lopulta kykenevät toimimaan normaalissa ympäristössä? Voivatko tukikeinot oppimisessa ollakin karhunpalvelus?
Ajatus on järkevä: sen sijaan, että ihminen ikään kuin luovuttaisi ja jäisi vajaakuntoiseksi koko elämäkseen, hänet saataisiinkin pärjäämään täysin omillaan. Allergioista kärsiviäkin siedätetään, ja pitkään kipsattuna ollutta jalkaa harjoitetaan vähitellen normaaliin kuntoon. Miksei näin tehtäisi neurologisten vaikeuksienkin kanssa?
Asia ei ole ihan yksinkertainen. Esimerkiksi ääniyliherkkä ei koe ääni fyysisenä kipuna siksi, ettei hän osaisi muuta, eikä ADHD-ihminen eksy ajatuksiinsa siksi, ettei hän yrittäisi keskittyä, vaan heidän aivonsa yksinkertaisesti toimivat tässä suhteessa eri tavalla kuin useimmilla. Neurologinen tausta on kuitenkin helppo unohtaa, koska aivojen toiminnan erilaisuutta ei voi suoraan nähdä. Kukaan ei arjessa näe, miten toisen ihmisen dopamiinijärjestelmä toimii.
Ajatus ei kuitenkaan ole huono, sillä vaikka jokin asia onkin ihmiselle huomattavasti keskivertoa vaikeampi, voi siinä silti kehittyä. Kannattaako siis tukea vai siedättää, ja missä, milloin ja miten? Peukalosääntönä pitäisin, ettei mitään peukalosääntöä ole. Toiminnan haasteet, kuten tietysti ihmiset ylipäänsäkin ovat niin moninaisia, ettei mitään yhtä kaavaa voi täysin luontevasti soveltaa joka tapauksessa. Minusta tärkein kysymys asiaa pohdittaessa onkin mitä tämä maksaa.
Enkä puhu nyt rahasta, vaan siitä, mitä tukeminen tai tuen purkaminen maksaa tuettavalle ajassa, henkisissä tai fyysisissä voimavaroissa, ja mitä tällä kustannuksella saavutetaan. Uskon nimittäin vakaasti siihen, että kaikkien ei tarvitse osata kaikkea. Ei edes sellaisia asioita, joita useimmat pitävät itsestäänselvyyksinä, tai normaaleina sosiaalisina taitoina. On lukuisia ammatteja, joissa ei tarvitse osata keskittyä metelissä tai muunkaanlaisen ärsyketulvan keskellä. Miksi ihmisen pitäisi opetella taito, jota hän ei tule koskaan tarvitsemaan?
Ongelmallista on edelleen se, että koskaan on hieman hankala käsite. Mistä voi tietää, ettei ihminen muuta mieltään, ja haluakin yhtäkkiä täysin toiselle alalle, jolla nuo taidot olisivatkin välttämättömiä? Ei voi, eikä tarvitsekaan. Elämää ei voi rakentaa mitä-jossien varaan; ja toisaalta, miksi myöhemminkään olisi myöhäistä? Täytyy kysyä jälleen mitä tämä maksaa.
Eihän nimittäin tukeen tai tuettomuuten tarvitse sitoutua kerralla maailman tappiin saakka. Varmasti lähes jokaisen kohdalla voi, ja kannattaakin kokeilla, voitaisiinko tukikeinoja jossain vaiheessa purkaa. Jos siedätys ei ala onnistua, niin täytyy pysähtyä ja kysyä: kuinka paljon tämä häiritsee itse asian oppimista? Jos ihmisen omat, henkilökohtaiset tavoitteet eivät jotain taitoa edellytä, ja taidon opettelu oleellisesti haittaa tai hidastaa tavoitteisiin liittyvien taitojen ja tiedon oppimista, niin mihin ihmisen kannattaa panostaa? Tähänkin voinee vastata ainoastaan ihminen itse.
Toisaalta voihan käydä niinkin, että tuesta irtautuminen tapahtuu itsestään. Tähän ajatukseen jokainen voi samaistua: mieti, että opettelet jotain asiaa, joka on sinulle täysin uusi ja vieras. Mieti sitten, että opettelet asiaa, joka liittyy oleellisesti johonkin, jonka jo osaat hyvin. Kummassa tilanteessa opit helpommin? Tiedon liittäminen olemassa olevaan on aina helpompaa, kuin täysin uuden tiedon tallentaminen.
Mitä tämä maksaa on hyvä kysymys moneen tilanteeseen. Rahan sijaan kannattaa kuitenkin keskittyä siihen, mikä on kustannus ihmisen omien tavoitteiden kannalta. Normaali ei ole jokaisen kohdalla automaattisesti oleellista. Minusta kannattaa keskittyä siihen mikä on. Ja sen voi määritellä vain ihminen itse. Paras apu on kysyä oikeita kysymyksiä.