ADHD-tietoa

ADHD ei ole laiskuutta, tyhmyyttä tai saamattomuutta, vaan neurologinen häiriö, joka vaikuttaa ihmisen kykyyn säädellä aktiivisuuttaan, tarkkaavaisuuttaan, keskittymistään ja/tai impulsiivisuuttaan. Se ei ole tauti johon sairastutaan, vaan hermostollinen ominaisuus, joka seuraa ihmisen matkassa läpi elämän. Diagnoosin asettamiseksi ADHD oireiden on täytynyt alkaa jo lapsuudessa, vaikka asiaa lähdettäisiinkin selvittelemään vasta aikuisiällä, kuten nykypäivänä yhä useammin käy.

ADHD:n syntymekanismia ei ole vielä pystytty täysin selvittämään, mutta muun muassa kaksos- ja adoptiotutkimusten mukaan 60 — 90 % alttiudesta selittyy perintötekijöillä. Myös joidenkin raskaudenaikaisten tekijöiden, kuten liian matalan raudan määrän äidillä, on epäilty altistavan ADHD:lle. Voisi sanoa, että ADHD johtuu aivoista, ei mielestä. Aivokuvauksilla on kyetty osoittamaan, että ADHD-henkilön aivotoiminta poikkeaa neurologisesti normaalin henkilön aivotoiminnasta muun muassa siten, että ADHD-henkilön aivojen verenkierto on usein liian heikkoa. Tästä huolimatta ADHD ei vaikuta henkilön kognitiiviseen kyvykkyyteen: ADHD-henkilö voi olla lahjakas siinä missä neurologisesti normaalikin ihminen, mutta hänen aivoissaan on vähemmän dopamiinia, joka on tärkeä välittäjäaine aivojen palkitsemiskeskuksessa. Tämän ajatellaan johtavan siihen, että ADHD-henkilön on vaikeampi pysyä motivoituneena; maailma on hänelle tylsempi paikka kuin neurologisesti tavanomaiselle läheiselleen. Hänen aivoillaan on jatkuva energiavaje.

Joskus kysytään miksi ADHD on ilmaantunut vasta viime vuosikymmeninä, jos se kerran on neurologinen häiriö. Samoin voisi kysyä miksei bakteereita ole ollut ennen kuin Antonie van Leeuwenhoek vuonna 1676 ne ensimmäisen kerran kykeni mikroskoopilla havaitsemaan; asiaa ei ole aikaisemmin ymmärretty, ja siitä on puhuttu eri nimellä. Tällä hetkellä vanhin lääketieteellisestä julkaisusta löydetty, hyvin vahvasti ADHD:hen viittaava kuvaus, on julkaistu vuonna 1775. Sen jälkeen ADHD on tunnettu useilla eri nimillä, joista nykyisen lisäksi tunnetuin lienee MBD, minimal brain dysfunction. Ymmärryksen lisääntyessä nimeä on muutettu paremmin kuvaamaan häiriötä. Nimi ADHD, Attention Deficit Hyperactivity Disorder, tuli käyttöön 1987. Joskus käytetään myös muotoa AD/HD, sillä hyperaktiivisuus, eli ylivilkkaus, ei ole aina mukana oirekuvassa.

ADHD:ta voi olla ymmärrettävästi vaikea käsittää: ADHD on synnynnäinen ominaisuus, joten kukaan ei ole kokenut elämää sekä sen kanssa että ilman. Samoin monet ADHD:n oireet kuulostavat kaikille tutuilta: keskittymättömyys, ajatusten harhailu, impulsiivisuus, liiallinen vilkkaus ja levottomuus kuuluvat jossain määrin osaksi jokaisen ihmisen elämää. Valtaosalle ihmisistä ne ovat kuitenkin ohimeneviä epämukavuuksia, johtuen esimerkiksi väsymyksestä, sairaudesta tai elämäntilanteesta. ADHD-henkilölläkin oireet pahenevat näissä tilanteissa, mutta toisin kuin neurologisesti normaalilla, näiden väliaikaisten tilanteiden ratketessa oireet eivät kuitenkaan poistu.

ADHD mielletään usein lasten etenkin poikien taudiksi, mutta tämä johtuu pitkälti siitä väärinkäsityksestä, että ADHD ilmenisi aina ylivilkkautena. Todellisuudessa näin ei kuitenkaan ole, ja ADHD-henkilö saattaa jopa vaikuttaa ennemmin ali-, kuin ylivilkkaalta. Tällöin puhutaan joskus ADD:sta, eli tarkkaavaisuushäiriöstä, joka on tytöillä hyperaktiivista muotoa yleisempi, mutta sitä esiintyy myös pojilla. Kyseessä on kuitenkin lähtökohtaisesti sama häiriö, joka ainoastaan oireilee eri tavoin. Aikuistuessaan ihminen oppii hallitsemaan impulssejaan ja säätelemään käytöstään paremmin kuin lapsena, eikä ADHD-henkilö ole poikkeus. Siksi hyperaktiiviset piirteet saattavat iän karttuessa vähentyä tai jopa kadota, ja aikaisemmin seinillä kiipeillyt ja aina äänessä ollut lapsi saattaa alkaa vaikuttaa “normaalilta”. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että taustalla oleva häiriö olisi poistunut; riippuen elämäntilanteista, uravalinnoista ja etenkin oireiden voimakkuudesta, saattaa ADHD-lapsi kyetä aikuisena toimimaan osana yhteiskuntaa ilman erillistä tukea, mutta 50 — 70 %:lla oireet jatkuvat, joko hyperaktiivisuuden kanssa tai ilman.

Tunnistamaton tai hoitamaton ADHD on vakava riski. Sillä on paitsi välittömiä vaikutuksia, kuten lapsen tapaturmariskin kohoaminen, myös kauaskantoisia seurauksia: jopa puolella Suomen vangeista on arvioitu olevan ADHD, ja myös päihteiden väärinkäyttäjillä ADHD on muuta kansanosaa yleisempi. ADHD ei toki pakota ketään tekemään rikoksia tai käyttämään päihteitä, mutta usein syynä on pyrkimys tiedostomattomasti “lääkitä itseään”, tehostaa aivojen puutteellista toimintaa huumausaineilla. Vankilaan ajaa myös yhteiskunnasta irtautuminen. Oireiden luonteen vuoksi ADHD:n ajatellaan joskus johtuvan kurittomuudesta, laiskuudesta tai tyhmyydestä. Jos henkilö ei ole tietoinen aivojensa toimintahäiriöstä, hän saattaa itsekin alkaa uskomaan tähän; vaikka hän kuinka yrittää, hän ei kykene toimimaan siten, kuin vanhemmat, opettajat tai muu yhteiskunta häneltä vaativat. On vaikeaa olla osa yhteiskuntaa, joka jatkuvasti muistuttaa, ettet ole tarpeeksi hyvä.

Asiaa voi olla helpompi lähestyä esimerkin kautta: kuvittele, ettet ole koskaan kuullut värisokeudesta. Kohtaat henkilön, joka keskustellessanne toteaa, että olisi parempi, jos liikennevalojen ylin ja alin lamppu olisivat eri väriset. Olet tietysti sitä mieltä, että ne ovatkin, ja ehkä menette jopa ulos asiaa tutkimaan, mutta hän edelleen kivenkovaa väittää valojen olevan täsmälleen saman väriset, vaikka sinä selkeästi näet kaksi eri väriä. Vaikka häntä kuinka moittisi tarkkaamattomaksi ja vaatisi katsomaan tarkemmin, ei hän kykenisi erottamaan kahta normaalisti näkevälle ihmiselle täysin erilaista väriä toisistaan; hänen silmänsä yksinkertaisesti eivät kykene siihen, riippumatta hänen halustaan tai sinnikkyydestään. Osaatko kuvitella miltä hänestä mahtaa tuntua, ellei hän saa tietää tilanteen todellista syytä, kun kaikki muut suoriutuvat helposti jostain, joka hänelle tuntuu olevan täysin mahdotonta? Tältä ADHD-henkilöstä usein varsinkin ennen diagnosointia tuntuu, kun hänet leimataan laiskaksi, tyhmäksi ja saamattomaksi. Kuten värisokeus, myös ADHD on onneksi nykypäivänä paremmin tunnettu; kyseessä on elimellinen poikkeavuus, ei tahdon tai viitsimisen puute.

ADHD:hen on nykyään myös tarjolla niin lääkkeettömiä kuin lääkinnällisiäkin hoitomuotoja, joiden avulla ADHD-henkilö kykenee paremmin toimimaan todellisen kapasiteettinsa mukaisesti. Mikään yksi hoito ei kuitenkaan auta kaikkia, ja usein joudutaankin kokeilemaan useampaa hoitoa tai näiden yhdistelmää, ennen kuin sopiva muoto löytyy. Lääkkeetön hoito voi olla esimerkiksi neuropsykiatrista valmennusta, jossa neurologisiin vaikeuksiin perehtyneen valmentajan kanssa harjoitellaan toimintakykyä tukevia toimintatapoja. Lääkehoitona käytetään ensisijaisesti, ja ehkä hieman paradoksaalisesti piristeitä. Ymmärrettävästi ajatus piristävän aineen antamisesta jo valmiiksi ylivilkkaalle henkilölle, etenkin lapselle, tuntuu järjenvastaiselta. Lopulta tämä on kuitenkin täysin loogista, kun palautamme mieleen ADHD:n taustalla olevan syyn: aivojen energiavajeen ja dopamiinin puutteen. Piristeet nostavat energiatason lähemmäs normaalia, ja lääke joka neurologisesti normaalilla ihmisellä aiheuttaisi kiihtymystä tai levottomuutta, toimiikin ADHD-henkilöllä rauhoittavasti. Lääkehoitokaan ei kuitenkaan sovi kaikille, ja saattaa aiheuttaa lääkityksen estäviä sivuoireita kuten verenpaineen nousua.

Lopulta täytyy myös muistaa, ettei ADHD missään nimessä ole pelkkä myllynkivi kaulassa: ADHD-henkilö on usein luova, ja aivojen poikkeavasta toiminnasta johtuen kykenee löytämään ratkaisuja, jotka eivät tulisi muille edes mieleen. ADHD-henkilö innostuu asioista vimmalla, joka helposti tarttuu muihinkin. Ja ettei ADHD jäisi liian helposti
käsitettäväksi, se usein suo myös oman vastakohtansa: hyperfokuksen, eli ylikeskittymisen. Kun ADHD-henkilö löytää mielenkiintoisen aiheen, hän kykenee työskentelemään sen parissa tuntikausia uupumatta, ja paneutumaan siihen keskittymisellä, joka neurologisesti normaalille lienee äärimmäisen vaikeaa, ellei mahdotonta saavuttaa.